God is Our Virus

Voimalla häneen iski aina syksyisin kirjoittamisen ja kokemisen himo. Hän kirjoitti kaikesta mitä oli kokenut, sommitteli mielessään tarinoita, piti päiväkirjaa, luuhasi päivät kirjaston turvallisessa hiljaisuudessa, siellä hän luki ahmien, analysoi heti lukemansa, kirjoitti sen uudelleen omin sanoin kovakantiseen vihkoonsa, hän keräili karttoja, ja haaveili aina välillä matkasta, jonka tulisi vielä joskus, aivan kohta, tekemään. Alussa hän aina innostui. Hän luki tyytyväisenä aikaansaannoksiaan, ja oli varma että sillä kertaa hän onnistuisi. Hän valvoi yöt liian levottomana nukkumaan, nukkui ne muutamat aamun tunnit mitkä innostukseltaan pystyi. Hän kirjoitti ja muokkasi, korjasi ja hioi, editoi ja plagioi, varasti ja vertaili, leikitteli sanoilla ja nautti niiden kauneudesta, kauhistui rumuudesta. Hän nukkui kun ei enää saanut silmiään pysymään auki tai oli liian väsynyt ajattelemaan. Hän asetteli sanoja kuin helmiä ketjuun, yritti löytää niistä sen kauneimman kokonaisuuden, täydellisimmän kombinaation, ihaili sitä hetken aikaa, ja alkoi kärsimättömänä muodostaa taas uutta. Kaikki oli lupaavaa. Tulevaisuus oli vihdoinkin ottamassa häntä avosylin vastaan. Se odotti. Se hymyili. Sitten se iski jälleen. Epäilys. Se voimistui koko ajan. Kuin vääräsäärinen, keltakarvainen, nälkäinen termiitti, kuin lymyilevä loinen se nakersi vähitellen hajalle sitä harmonian tunnetta, josta hän vielä hetki sitten nautti. Ensin menetti yksi helmi kauneutensa. Sitten toinen. Kolmas. Neljäs. Ne yrittivät paeta. Ne ryömivät optimismin mataliin ja hatariin koloihin, hiiviskelivät mustina merkkeinä valheellista perspektiiviä vasten, häpesivät itseään, ne hakivat turvaa köyhästä valkoisesta valheesta, yrittivät muuttua muiden kautta kauniiksi, huorata kehuja saadakseen, mutta realismi oli rupikonna, eikä sen näkökulma tuntenut armoa, ja niin koko ketju vähitellen muuttui hänen silmissään rumaksi. Mustaksi ja kuolleeksi se muuttui. Se oli kuin lyhyt, intohimoinen ja kaiken antava kiihkeä yksipuolinen rakkaus. Sen sytyttyä hän oli valmis uhraamaan itsensä, mutta kun se sitten päättyí, niin kuin päättyy aina ennen aikojaan kaikki kaunis, alkoi hän halveksimaan oma avoimuuttaan, toiveitaan, joita oli uskaltanut synnyttää, haaveita, joiden varassa hän oli elänyt. Se loppui yht'äkkiä kuin oli alkanutkin. Tilalle astui kaiken valon imevä synkkyys. Kaikki muuttui harmaaksi, mitäänsanomattomaksi. Hän yritti lukea mitä oli kirjoittanut, saada nautinnon tunnetta palaamaan, edes hetkeksi. Mutta nautinto, se ei enää palannut, se oli poissa. Tunne, se oli kadonnut. Sanat, ne olivat muuttuneet. Ne olivat rumia, typeriä ne olivat, ne olivat mustaa laavaa joka imi hänestä kaiken valon, kaiken elinvoiman. Ne olivat sanoja, jotka eivät liittyneet mihinkään, lauseita vailla sisältöä, kielioppia ilman kuria ja järjestystä, tarinoita ilman tarkoitusta. Vielä äsken, tunti, minuutti, vielä sekunti sitten, vielä silloin hän oli masturboinut niillä, sanoilla, lauseilla. Nauttinut voiman tunteestaan. Tunteesta että saattoi luoda ja tuhota, kiduttaa ja lohduttaa, kärsiä kärsimättä.

Hän mässäili henkisillä orgasmeillaan, jotka nostivat hänet tasolle millä aika menetti merkityksensä. Nyt oli norsunluutorni kaatunut. Illusio kadonnut. Iäksi. Oli helvetillisten itsesyytösten ja kärsimysten aika.

Hän ymmärsi että oli häpäissyt itsensä. Ollut hetken harhan vallassa. Paljastanut oman naurettavuutensa kuvitellessaan että hänellä olisi jotain sanottavaa, jotain mitä antaa, jotain mistä tuntea ylpeyttä, jotain minkä jakaa. Energisyys, joka piti hänen elämänhalunsa hiipumassa, innostuneisuus joka sai hänet uskomaan, ne molemmat katosivat kaiken nyt julmasti paljastuttua totuuden verkkaisessa valokeilassa. Ne sulivat kuin lumi helvetissä. Ja tuo helvetti oli hänen ajatustensa ja kykenemättömyytensä muodostama roihu, ja tuo lumi hänen nopeasti sulava elämänhalunsa. Tilalle astuivat viha ja halveksunta, pettymys ja kärsimys, itsesyytösten ja pitämättömien lupausten helvetillinen kakofonia. Se täytti hänet ajatuksilla, jotka eivät tuoneet mukanaan kuin tuskan. Tuskan ja pitkät unettomat yöt ne toivat mukanaan. Ja päivät hän vielä jaksoi, jaksoi miten jaksoi, mutta illalla kun valo väheni, kun yön musta kuori koteloitui peloksi hänen sisäänsä, kun pimeys ympäröi valon väsyneen sisuksen, sinetöi päivän pettämät ajatukset hänen päähänsä, muutti pelon kauhuksi, onnen tuskaksi, kun nyt kaikki hyvä muuttui pahaksi, kumuloitui kuin jokin muinainen matemaattinen hirviö hänen päässään, väjäämättömästi, oli korppien ja raatokärpästen aika. Niin kuluu kevät, kuluu tässä kitisevässä ja kierossa karusellissa, ja lopulta jokin hänessä tietää. Jokin uskoo. Vielä hän muuttuu hämäräksi hahmoksi, viivaksi tyhjää taustaa vasten, osaksi säännöllistä kuviota, symbolia, sulautuu keskinkertaisuuden massaan. Massaan, jota hän halveksii yli kaiken. Yksilöllisyys, jota hän oli niin kiihkeästi tavoitellut, kieltää nyt häneltä lopullisesti itsensä. Ja se matka, jonka hän tulisi kohta tekemään, muuttuu hänen kidutetussa mielessä vapautuksen vertauskuvaksi.

Isä kouli maaliskuussa. Nyt tietty luulette tai ainakin nokkelimmat teistä huomas että tossa on virhe, lapsus, lapsi ehkä, alku? Niin, alku tähän stooriin. Isä kouli itsensä ilmavoimiin, eli se saavutti viimeisen vaiheen siinä elämän hallinnassaan ja jatkuvassa koulutuksessaan. Mustakin se yritti tehdä jotain kultaista noutajaa, joka ois totellu sen pienintäkin käskyä ja oikkua. Mutta taas ei, meikä on taatusti pittbulli; itsepäinen, väkivaltainen ja arvaamaton ja vielä tätänykyä kielletty jalostukselta eli poistumassa lopullisesti monista maista, mutta siihen pääsen vasta myöhemmin. Eli toivottavasti jaksatte kuunnella ja jos ette niin vittujakse mua kiinnostaa. Höpisen tän sitten vaikka yksikseen. Tai no, ainakin isän ansioksi voisi sanoo että se lahjoi mut moottoripyörällä lukioon. Ja ylioppilas onkin sitten mun ainoa koulutus. Lakkikin hävis yksi vappu. Muistaakseni. Äiti? Se kuoli kun olin kymmenen tai jotain. En paljoo muista kun että se oli tosi mukava. Pullantuoksua viikonloppuisin kun faija nukkui krapulaansa pois. Se örisi sohvalla ja äiti pisti mut hakeen cokista kioskilta. Rakasta, kärsi ja unhoita. Aikamoinen marttyyri se varmaan oli kun sieti faijaa niin kauan. Tai mistä mä tiedän. Meidän perheessä ei paljon puhuttu ongelmista. Ne lakastiin helvetin isolla luudalla nopeesti maton alle ja teeskenneltiin että kaikki oli okei. Aina ja iankaikkisesti. Oon ainut lapsi. Mistä arvasitte? Yritinhän mä lukion jälkeen opiskella. Yliopistoa kestin viikon. Matikkaa. Viikossa jo lensi integraalit, maguaarit, osittaisdifferointi, derivaatat ja muut taatat maatakiertävälle radalle. Kirjoittamistakin opiskelin siellä jossain periferiassa. Tampereen takana. Se päättyi taas mun omasta aloitteesta. Lähdin litoon. Tuntui ettei niillä ollut mitään opetettavaa. Tai joo voin kertookin koko stoorin. Se oli semmoinen harjoitustyö. Piti kirjoittaa novelli tai vastaava, ja meikä kopioi suoraan jonkun Nabokovin novellin. Sekoitin tietty hieman kappaleita ja muutin nimet ja miljöön. No, tää ope otti aina kaikki yksitellen henkilökohtaiseen ohjaukseensa sekaiseen hieltä ja ehkä spermalta haisevaan huoneeseensa ja arvioi mun novellia sanoilla harrastelijamainen, huomaa selvästi haparoivan otteen asiaan, vääriä aikamuotoja jne ja vaatisi harjoitusta ja harjoitusta ja bla bla blaa. Sitten pudotin pommin ja kerroin miten asia on; onko sen mielestä nobel-tasoisen kirjailijan tekstit aloittelijamaisia? Limaisia ne ainakin mun mielestä oli. Se meni ihan punaiseksi, ei enää katsonut silmiin, näpräs papereitaan ja rupes änkyttää jotain plagioinnin moraalisesta oikeutuksesta. Vittu. Jen Kevät. Seuraavana aamuna lähdin asemalle. Runkut, ensin opettavat ettei tarvii välittää säännöistä ja sitten kun seuraa niitten säkenöiviä ohjeita pahastuvat. Siellä tyhjällä tylsällä asemalla peltojen keskellä mulle tuli semmoinen hullu tunne että olin tuhlannut elämäni parhaat vuodet. Ajatelkaa: jo kaksikymppisenä. Velttoilut ja dokaillut ja narkkaillut vaan. Kantanut yhden parhaan kaverin hautaan, jättänyt kaksi tyttöystävää, yksi jättänyt mut, ensirakkaus, se jota eniten ikävöin, se surusilmäinen gaselli. Se, jolle kännipäissäni vielä usein soittelen ja joka yhtä usein lyö luurin mun korvaan. Niin, siellä tyhmällä tautisella asemalla savisten peltojen keskellä heinähattujen hellässä huomassa tajusin että aika parantaa. Onneksi. Ja jos ei paranna niin ainakin loiventaa. Aloin siinä miettiä ajan syvintä olemusta. Miten sen kulun mä ainakin käsitän jollain tapaa spiraaliksi. Toivottavasti mun ei tarvii teille vääntää tätä rautalangasta eli ehkä hahmotatte ihan mielessänne mikä on spiraali.

Aina ajoittain aika siis lähenee itseään ja samat asiat toistuu ja silloin ihmiselle tulee tää deja-vu ilmiö. Jotkut väittää että deja-vu olis aivojen kemiallinen juttu mutta meikä on käyttänyt aivojani kemian tehtaana jo viisi vuotta että sorry vaan mutta tiedän mistä puhun. Aika, siis tää spiraali, on neljäs ulottuvuus. Kuten Einstein jo hiffas. Ja tää DNA, joka itseasiassa on Jumala, on virus, tartuntatauti joka tuli avaruudesta tänne rakkaalle tyhjälle pallollemme. God is our virus. Kyllähän sen tajuu tyhmempikin jos aivan kliinisesti havannoi näitä himouskovaisia. Tää DNA on itsekopioiva kone, niinku robotti, joka Ajan Suuressa tyhjydessä huomas miten yksinäistä hengen oli vaellella tyhjyydessä ja rupes duunaan jotain säpinää tänne. Loi kivistä elämää. Bakteereista kaloja, kaloista nisäkkäitä, nisäkkäistä apinoita, apinoista ihmisiä, ihmisistä insinöörejä ja niin edelleen. Vierivät kivet. Sedät jaksaa heilua ja tehdä miljoonia. Niin? Raha. Siitä voisinkin lässyttää seuraavaksi. Isä ja raha. Isät laittaa siemenen Äiti-maahan ja raha pyörittää maailmaa. Isä onnistui tekeen sitä melkoisesti eläessään. Ja nyt mä hulttiopoika pistän kaiken meneen. Ehkä. Kop kop kop. Ainakin heti aluksi menin prätkäliikkeeseen ja sanoin että otan ton. Se oli musta nelisylinterinen kuusitoistaventtiilinen kuussatanen japsi, kiilteli kivasti siinä spottien loisteessa: jammu ja kulkee noin 240 mikä jo kyllä testattu autobaanalla. Yli kahdessa markassa tie kun tie tuntuu muuten aika kapeelta. Pitää ostaa kohta vielä nopeempi heppa kun muutama porsche ja bemu vilahti ohi. Vitutti lievästi. Kato nälkä kasvaa syödessä. Melkein sata heppaa, hurja heppa; kun hipasee kiihdytyksessä kytkintä niin keula nousee kevyesti vielä kakkosella. Myönnettäköön että pelotti hieman noi nopeudet siellä baanoilla. Tätä ei ehkä pitäis paljastaa mutta noudatin tän länsivuoren tai jonkun ohjetta kun se kertoi että seitkyt-luvulla kaikki tai melkein kaikki huippuajajat veti spiidiä että uskalsivat luottaa itteensä noissa nopeuksissa. Ja yllätyin positiivisesti kun pohjois-saksassa noi jauhot oli ihmeen halpoja, ja negatiivisesti miten stydejä. Oon valvonut ja ajanut nyt yli kolme vuorokautta putkeen. Vittu kun tekee mieli röökiä. Odottakaas hetki. Noin. Tekis mieli kertoo missä mä oon. Toi jammu lepää tossa vieressä. Ansaitusti. Kieltämättä munkin tekis mieli ottaa pienet torkut vaikka laivassa viime yönä sain kuin sainkin jotenkin pari tuntia nukuttua penkillä. Jammun pakoputket naksahtelee. Täytys varmaan kohta vaihdattaa öljyt. Sisäänajo mennyt jo ajat sitten. On palvellut kunniakkaasti läpi euforisen Euroopan toi musta ratsuni. Tää on tien pää. Euroopan kaakkoiskulma. Sateinen saari. Edessä vihree meri, joka tyrskii veltosti noihin mustanruskeisiin suuriin kiviin, ja vasemmalla sinivalkoinen lippu tunnustaa painovoiman yli tuulen, vasemmalla myös sinertävät vuoret. Aasian vuoret. Meren tyngän takana. Takana ruohorinteessä noi sotilaat, huomaan kyllä ton bunkkerin vaikka ne yrittää piiloutua, niin, ne varmaan suuresti ihmettelee mitä mä tässä röökaan ja puhun itekseen. Älkää sinkosimot huoliko kyllä kasetissa viä tilaa on ja samma på ellinika. Oikealla töyräitä nuolevan hiekkatien päässä se pikkukylä. Satama, josta lautta lähtee tunnin päästä. Satamassa myös patsas jolla kolmio kädessä. Kun näin sen niin kelasin että täältäkö se hemmo oli.

Hetki, mä tarviin taas röökin. Noin. Joo faija pääsi viimein sinne ilmavoimiin maaliskuussa. Viime kuussa. Suoni ratkesi aivoissa. Ja samalla ratkes mun taloudelliset huolet. Loppuelämäksi. Ilmavoimiin, sinne missä se toivo olevansa jo nelkytluvulla kun puolusti maatamme ryssiltä. Rämpi ja hiihteli vihollisen selustassa jossain Laatokan takana ja katteli kaihoten taivaalle. Muistan miten skidinä saunassa se tapas aina tietyt promillet saavutettuaan kuumeneva kaljapullo kädessä kertoa niitä juttuja. Ja miten joka juttu päättyi aasinsillan kautta moraaliseen opetukseen miten nykyään lapsilla oli kaikki liian helppoa, kaikki valmiina hopealautasella. En itse kyllä allekirjoittais enää tota kun funtsaan nyt että niillä oli työ ja vapaaseksi kun meillä työttömyys ja aidsi. Että sillain jos kuulet faija siellä jossain ilmavoimissa. Kahinan jälkeen se luki ittensä dippainssiksi ja perusti firman. Ilmastointia. Äidin se tapas siinä sivussa. Aika vanhana ja rikkaana kuitenkin. Naimisiin mentiin maha pystyssä niinku tapana oli siihen maailmanaikaan. Firma pyöri omalla painollaan, silloin kuuskyt ja seitkytluvulla rakennettiin niin paljon ja meillä riitti hilloa leivän päälle ehtoolla. Se palkkas päteviä palkollisia ja keskitty ite harrastuksiinsa joihin ei todellakaan kuulunut kasvatuksesta huolehtiminen. Tuskin näin sitä kymmeneen vuoteen. Äidin kuoleman jälkeen se tietysti yritti omaatuntoaan korjatakseen kasvattaa mua mutta oli jo ilmeisen myöhäistä. Äiti delas syöpään. Hankki kai sen möykyn sisäänsä siinä huolehtiessaan kaikesta. Sen hautajaisissa itkin viimeksi. Ja päätin etten huolehdi mistään. Ikinä. Siinä vaiheessa kun äiti lähti jengi vei mut. Faija löysi äitipuolen yrittään sitä missä se itse epäonnistui mutta tään tekoäidin opetukset jäi suihinoton salojen demonstroitiin meidän saunavuorolla kun faija oli matkoilla. Niin taisin olla jotain kolmetoista ja kikkelissä jo niukasti karvat. Hyvännäköinen se oli tai on täytyy myöntää, viisitoistavuotta faijaa nuorempi isotissinen englanninkielen maisteri. En tiedä mitä sille nyt kuuluu. Hyvää kai kun neljäsosa faijan rahoista taskussa. Tekee varmaan vähän alta miljoonan. Onneksi se faija teki kirkkaina hetkinään ehdon että mulle jäi enemmän. Kuulostaa kyyniseltä ja sitähän se on. Ei pärjää jos ei pidä puoliaan täällä välistävetäjien verkoissa. Kysykää tarkemmin asiasta vaikka perheemme ahneelta lakimieheltä. Siitä tulikin mieleen että täytyy kohta kun pääsee sivistyksen pariin; faksin ja sähköpostin kylkeen, ottaa siihen kusipäähän yhteyttä ja pyytää lähettään lisää valuuttaa. Dollarit vai demit taitaa olla nyt parhaimmillaan. Ja nyt musta tuntuu että teillä on parempaakin tekemistä kuin kuunnella tätä mun pateettista lässytystä ja itseasiassa mun täytyy kohta karauttaa tonne laivaan ja roudata heppa alakannelle pilttuuseen. Eli jos kattelette siitä putkestanne ympärillenne niin muistakaa virukset, vapaus, Äitimaa ja ilmavoimat. Saatan pistää kortin & kuulumisia jos ja kun pääsen taas jonnekin mielenkiintoiseen paikkaan. Jassas. Klik.